18. joulukuuta 2008

Menomatka

Helsinki, 15.12.2008. Ilma on loskaisen vittumainen, mutta ei haittaa. Illalla on nimittäin paikka varattuna lennolle Lontooseen. Ensimmäinen askel kohti Copacabanan unelmahietikkoa ja loputonta Piña Coladojen virtaa.

Helsinki-Vantaalla tulee ensi kertaa sellainen fiilis, että tietää lähtevänsä matkalle. Taxfreestä puoli kiloa Panttereita mukaan, ettei verestä lopahda sokeri. Laukussa on muutenkin pientä evästä, sillä Rio De Janeirossa on määrä olla vasta keskiviikkoiltana. Eli matkaa olisi 52 tuntia ja nukkua on tarkoitus lentokoneissa ja -kentillä. Herkkua!

Lento Lontoon Gatwickille sujuu niin hyvin kuin EasyJetillä voi sujua. Pari silmäystä unta ja vain kevyttä tylsistymistä. Hei, eihä kokonaan oransseihin sonnustautuva lentoyhtiö voi olla kokonaan paha.

Gatwickillä alkaa vähitellen valottua suunnitelman mielipuolisuus. Lennon lähtöön on 20 tuntia ja vaihtoehdot on nukkua melko rauhallisessa, mutta aivan järjettömän kylmässä tilassa tai ruuhkaisessa vain kevyesti kylmässä paikassa. Ensin kokeillaan perkeleen kylmää. Herrat makuupusseihin ja unta palloon! Tunti pari vierähtääkin ihan mukavasti untenmailla, mutta sitten kylmyys vie voiton. Pitää siirtyä yksi kerros ylöspäin pikkasen lämpimämpään.

Nukkuminen onnistuu, silloin kuin onnistuu, 10 minuutin pätkissä, koska tasaisen varma "This is a important security announcement..." tuo iloisen uinujan vilakkaan ja tympeään lentokentän arkeen. Gatwickin hyviä puolia on melko edullinen ruoka. Mark's &ä Spencer's myy parilla punnalla luonassettejä ja Bootsista irtoaa mustaa kultaa, Coca-Colaa, järjet~ömään 75 pencen hintaan. Huomattavan huokeaa tilanteen huomioonottaen.

20 tuntia loppuukin kuin loppuukin joskus, joskin ajantaju ja aika paljon muutakin aivotoimintaa alkaa kadota unenpuutteeseen. Gatwickiltä otetaan Iberian lento Barcelonaan, joka osoittautuu menomatkan parhaaksi kentäksi. "Hyvät" mahdollisuudet torkkumiseen, eikä hintatasokaan muodosta turhaa ongelmaa. Ongelmia syntyy lähinnä yhteisen kielen puutteesta. En ole ikinä tilannut ihan tavallista mustaa kahvia yhtä kauan. Ainakaan saadaksi lopulta jonkun hämärän triplaespresson pahvimukissa, ei siinä tarpeeksi azugaria mukaan, niin kyllä maistuu.

Barcelonan stoppi oli myös menomatkan lyhin, naurettavat 3h. Sieltä pyyhkäisimme edelleen Iberian lennolla Madridiin. Lentoaika 1h 10min. Lennolla tulee selväksi unenpuute. Aerobussimme ei ole edes vielä ilmassa kun kolmikko vetelee jo sikeitä. Iberia vaikuttaa vielä ihan OK lentoyhtiöltä.

Madridiin saavutaan kovin odotuksin. 12 tuntia aikaa ja olemme vain vaihtamassa jatkolennolle. Tämähän tarkoittaa, että pääsemme lentokentän paremmalle puolelle, turvatarkastuksen taakse. Barajas pettää odotuksemme. Ensimmäinen tunti menee siihen, että etsimme aukiolevaa kahvilaa, tai please ihan mitä vaan josta saisi ruokaa. Epätoivon vallassa löydämme lopulta lentokentän ainoan kahvilan, joka palvelee yöaikaan.

Viiden euron pahan kolmioleivän ja kolmen euron kokiksen jälkeen on aika etsiä sopivia penkkejä torkkumiseen -- nukkumisesta on turha puhua, kun unta tulee maksimissaan tuntia puoltatoista kerrallaan. Madridissa tällaisia penkkejä ei yksinkertaisesti ole. Vaihtoehdot on kylmä feikkimarmori lattia tai istuma-asennossa uinuminen. Kokeilen molempia, ja voin kertoa, ettei kumpikaan ole mukavaa. Joni tosin löytää yön hiljaisina tunteina horroksessa kierrellessään lentokentän ainoan pehmeän penkin eräästä kahvilasta.

Kahentoista aikoihin kun lentomme pitäisi lähteä, tulee ilmoitus moottori on vaihdettava, lento myöhästyy kaksi tuntia. Mitäpä tuosta, tuumamme, matkalla on oltu kuitenkin jo tässä vaiheessa noin 40 tuntia käytännössä ilman unta tai kunnollista ruokaa.

Kahden jälkeen pääsemme vihdoin lentokoneeseen. Ihmisten pakkaaminen omille paikoilleen kestää niin kauan, että ehdin nukahtaa ennen kuin koneesta on edes ovia suljettu. Uneni loppuvat siihen, että Vesa tön~isee ja kysyy "Et usko mitä äsken ilmoitettiin". Enkä uskokkaan, meidän on kuulemma poistuttava koneesta. Kuulemma ei ole tarpeeksi työntekijöitä, tai jotain. Tietoa on melko vaikea saada, koska englanninkielisiä kuulutuksia ei joko ole tai niistä ei saa selvää.

Alkaa matkan epätodellinen vaihe. Ihmiset eivät suostu poistumaan lentokoneesta. Pieni muotoinen matkustajakapina! Meidät juksataan ulos lupaamalla, että terminaalista saa ruokaa. Viimeiset hakee poliisi. Seuraavat pari tuntia on pelkkää hässäkkää, koska väki on ymmärrettävsti vihaista. Joka kerta kun joku työntekijöistä yrittää ilmoittaa jotain englanniksi, hän saa kuorossa "español!"-huutoja. Ongin joltain toiselta ulkomaalaiselta tiedon, että Iberia on mahdollisesti konkurssissa, mitä hän henkilökohtaisesti toivookin yhtiön vittumaisuuden takia. Yksikään Iberian ulkomaanlento ei lähde sinä päivänä vaan on peruttu, mikä on omiaan kielimään rahapulasta.

Lopulta meidät ohjataan bussiin, joka vie meidät hotelliin. Emmehän me sitä alkuun tienneet, seurasimme vain väkijoukkoa ja toivoimme pääsevämme nukkumaan. Bussi vie kuin viekin meidät kolmen tähden hotelliin. Suoraan buffet-pöytään. Ruuan jälkeen saamme respasta huoneen meille kolmelle. Kaikkiin tiedusteluihin tapahtumista vastataan "Teille soitetaan sitten kun tiedämme jotain".

Uni hotellisängyssä maittaa kyllä. Pää suoraan tyynyyn. Uni loppuu kuitenkin lyhyeen. Noin neljän tunnin lokoisten torkkujen jälkeen respasta soitetaan. Lento lähtee vielä samana yönä. Bussi tulee hakemaan meidät parin tunnin päästä.

Saavumme Madridin lentokentälle uudelleen kahden aikoihin yöllä. Toiveena oli, että hommat olisi hoidettu niin, että pääsisimme kävelemään suoraan koneeseen. Haha. Taululla lukee, että lento lähtee puoli neljä. Odotamme pari tuntia, yhtäkään Iberian työntekijää ei näy. Mitään uutta tietoa ei ole saatavilla, on pakko vain odottaa. Lopulta neljältä tiskille saapuu Iberian hemmoja, jotka päästävät meidät koneeseen.

Lento lähtee vaivaiset 16 tuntia myöhässä. Mitäpä siinä, olemme tyytyväisiä, että yleensä pääsimme matkaan. Pariin kertaan iski epätoivo. Ehkä joutuisimme viettämään viisi viikkoamme Espanjassa. Ei paha, mutta ei kyllä ihan mikään Etelä-Amerikankaan matka.

Reilun kymmenen tunnin lento ei lopuksi tuntunut juuri missään. Unta riitti ja muutenin olimme tottuneet jo aikaa sitten odottelemaan rauhassa. Jännittämisen eivät loppuneet siihen, että saimme jalkamme Brasilian maaperälle. Olisikohan meidän matkatavaramme selvinneet kolmesta lennosta Iberialla ja niiden lisäksi kahdesta ylimääräisestä lentokoneen vaihdosta Madridissa. Hihna rullaa ja rullaa, yhä useampi matkustaja (joista useimmat tunnistimme jo naamasta) poistuu matkatavaroineen. Ei helvetti.

Saimme kuitenkin rinkkamme ilman ongelmia, vain reilun odotuksen kera. Seuraava jännitys koskisi hostellia. Olisikohan varauksemme peruuntunut? Entä mitä kuuluu tilaamallemme lentokenttäkuljetukselle? Kuski oli kuitenkin saanut tiedon hotellilta lähettämästä sähköpostista ja oli tullut melko oikeaan aikaan odottelemaan meitä kentälle.

Lopultakin, kaikki matkatavarat kasassa, katto pään päällä ja lämpömittarissa hellelukemat. Kyllä!




(metameta: vähän tylsää kirjoittaa näin pitkästi. ei ehdi funtsia kaikkia juttuja, tahi tarkistaa. myös: sori maapallo, hiilidioksipäästöjä taisi syntyä matkalla melko läjä)