Riossa fiksattiin itsellemme Guanturin Joselta liput Buenos Airesiin. Puolivahingossa hoksasimme, että stoppaamme Foz do Iguaçussa. Missä? Siellä on jotain kuuluisia vesiputouksia, joten päätimme pidentää viiden tunnin bussin vaihtomme yhden yön vietoksi paikan päällä. Tarkoituksena katsella putoavaa vettä.
Matka alkoi hortoilemalla Rodoviaria Novo Riolla (AKA dösäasemalla). Tuli ehkä ensimmäistä kertaa sellainen delhihtävä olo (liikaa ihmisiä, kaikki paikat sotkussa). Infotiskillä osattiin kuitenkin kertoa, että bussi lähtee jostain plataformien 24:n ja 28:n välillä.
Bussi löytyikin sieltä suunnilta. Ei ongelmaa. Katottiin, että joku mies heittelee bägejä ruumaan. Siispä rinkat hänelle. Miekkonen kertoi selvästi portugaliksi, että lipuillemme pitää tehdä jotain. Hoksattiin kuitenkin, että olimme unohtaneet täyttää nimet lappuihin. Eli ei ongelmaa, paukimme bussiin ja Rion jäädessä taaksemme täytimme nimemme lippuihin.
Matka sujuu rattoisasti hyvän tovin. Penkit sai ihan törkeeseen takakenoon, eiku räpit korville ja takakenoon. Neljän tunnin matkanteon jälkeen bussi teki tenän. Yksi miljoonasta (3) kuskista kertoo, että stoppi on tres horas tai mas, näyttää vielä avuliaasti kellosta, että ennen ysiä ei lähdetä.
Tsillailemme. Mätöt tiskiin ja siihen tapaan. Joni ja Vesku lähtee hortoilemaan siinä puolkasin korvilla. Saavat vielä varmistuksen, että matka ei jatku ainakaan kahteen tuntiin. Melko pian tämän jälkeen aletaan kuitenkin laskea matkustajia, eiku mi amigos ja osoittelua tyhjille penkeille. Juoksen hakemaan kamui, ja onneksi he löytyvätkin pian.
Aina puolkolmeen asti yöllä, kaikki mainiosti ottamatta huomioon että teeveesetit toitottavat Leonardoa ja Roberto Carlosta (ei mahdollista vaientaa). Sitten lippujen tarkistus. Jostain syystä lipuissa on jotain häikkää. Meille selvitetään hyvinkin monisanaisesti (portugaliksi) missä vika. Muu bussillinen ymmärtää, me emme. Tulkkimme V.P. Tähkävuori tekee parhaansa, mutta harras espanja ja pari sanaa portugalia eivät vain riitä.
Kevyt paniikki iskee. Mitä vittua teemme, jos meidät heitetään dösästä tiesmissä-jumalanseläntakana-Brasilian-eteläosissa. Lipuntarkastaja kuittaa homman kuitenkin sanomalla trankiilo (elikkäs relaks), sitten kättelee meidät kaikki ja toteaa obrigado (=kiitos).
Lopullisista käsimerkeistä päättelemme, että hän tekee jotain lipuillemme. Matka jatkuu. Lievä jännitys siitä, mitä on oikein tapahtui ei pääty ennen kuin saavumme seuraavana päivänä Foziin. Ilmeisesti liput kelpasivat, missä vika? Se ei selviä ennen seuraava bussimatkaa (ensi viikolla, sama bätaika, sama bätkanava).
Hirmu hyvin bussissa ei voinut nukkua, mutta pientä torkkua kuitenkin. Kaikinpuolin matka sujui niin hyvin kuin reilu 24 tuntia bussissa voi sujua (lukuunottamatta lippusäätöä).
Itse Foz do Iguaçu osoittautuu ihan tavalliseksi 200 000 asukkaan pikkukyläksi. Ei mitään erikoista, paitsi tietty ne vesiputoukset.
Hostellille saapuminenkaan ei suju ihan sukkana. Astelemme hostellin aulaan ja lyömme varausnumeron tiskiin. Varausta ei löydy. Onneksi hostellinpitäjä on tekijämiehiä ja fiksaa meidät naapuripousadaan samaan hintaan (normisti tuplahintanen). Tappio kääntyy voitoksi. Sotasaaliimme oma suihku.
Mäiskeet kaupungilta ja sitten levyksi. Seuraavana päivänä käymme vesiputouksilla, jotka olisivatkin kuulemma Argentiinan puolelta paremmat (what ever, tällä mennään). Putoukset ovatkin makeet. Ihan 20 realin (reilu 6 euroa) sisäänpääsyn väärtit. On ne jotenkin kivemmat katsoa livenä kuin telkkarista.
Oletettu kahen tunnin in-n-out vesiputoussuhaus muuttuu kuitenkin kokopäiväretkeksi. Liekkö sunnuntai vai mikä, mutta jengiä on ihan liikaa työntekijämäärään nähden. Ekaksi varrotaan sellanen kuuskyt minuuttia, että saadaan liput kouraan. Ja eiku sisään. Ei. Liput kourassa marssitaan seuraavaan jonoon. Toinen tunti ja sitten vesiputouksille! Noei. Sitten mennään kolmanteen jonoon, jossa jonotetaan bussiin, joka vie putouksille, pääsyä. Aika hauskaa muuten, että kansallispuistossa (myös UNESCO:n maailmanperintölistalla) suhaa jatkuvasti ties kuinka monta dösää viemässä turisteja eestaas.
Ehdimme kuitenkin jonohelvetistä ajoissa hostellin kautta takaisin dösärille vartomaan Buenos Airesin bussin lähtöä. Seuraavaan postaukseen!
1. tammikuuta 2009
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)