16. tammikuuta 2009

La Paz—Santa Cruz—Asunción—São Paolo—Rio de Janeiro

La Pazista oli sitten tarkoitus palata Rio de Janeiroon. Otsikosta nopeimmat päätteli, ettei se mennyt ihan niin helposti kuin piti. Tekniikkana oli vanha kunnon hoidetaan sitten myöhemmin.

La Pazissa lähtöä edeltävänä päivänä käytiin hortoilemassa bussiasemalla. Luukku kiinni, tänään ei oo enää mitään, puhelinnumero sentään oli. Soitto. Huomenna lähtee, joojoo. Seuraavana päivänä tsemppasimme itsemme mestoille. Checkattiin ittemme ulos hostellista, vai mikä guesthouse se olikaan.

Tiskillä oli vastassa kuitenkin tyly "ei ole". Jaa, koskahan lähtisi? Ai, että ensi torstaina (viiden päivän päästä). Äkkiä jonkun paikallisen hastlerin luokse, joka säätää meidät Rioon. Ei ole koko kaupungissa. Mitvit. Päätä alkoi jomottomaan siihen malliin, että Boliviasta on päästävä.

Minne? Minne? Asunción, Paraguay, näyttäisi olevan matkalla. Ainakin noin kartalla, jos ei sitten bussissamatkustusajassa (yhdyssana). Tiketit sinne. Saamme kuulla, että matkamme kulkee Santa Cruzin kautta.

Odotan lähtöä kauhulla, sekä Lonely Planet että oma kokemus kertovat bolivialaisten bussien olevan helvetistä. Lennoilla oli vain liikaa hintaa. Santa Cruzin dösä on kuitenkin ihan siedettävä.

Horror show alkoi vasta siinä kahdentoista tunnin matkanteon jälkeen, aamukuudelta. Töksseis, siinä seistää jossain vuoristossa. Mitään ei ole missään, paitsi jonoa niin pitkään kuin silmä kantaa (joka ei ollut kovin pitkälle, mutta toisaalta jonoa oli oikeasti paljon enemmän, sekavaasekavaa).

Eihän siinä mitään (horror showta ollut). Istuttiin ja odotettiin, maavyöryjä oli luvattu. Kolmen tunnin ja ehkä parinsadan metrin etenemisen jälkeen alkoi -tutus kasvaa. Koska täältä päästään, mikä tässä maksaa. Jatkoyhteys Asuncióniin oli tietty vaarassa, varoaikaa oli seitsemisen tuntia. Yksi jäsenistämme flippaa totaalisesti vedenpuutteeseen. Vettä on saatava, saatava. Kaikenmaailman vesiputoukset tsekataan.

Kahentoista aikoihin päästiin kuitenkin liikkeelle lähes eeppisen (kauan se Odysseus nyt matkusti? kuus tuntia?) odotuksen jälkeen. Bussikuski paahtaa vailla järkeä ‐ mielessä pyörii viime päivien uutiset naapurimaa Perusta, "30 kuollut", "juopumus ei ole riittävä syy irtisanomiseen" — tahi liikennesääntöjä. Olemme viisi tuntia myöhässä Santa Cruzissa.

Santa Cruzissa huomaamme, että olisi kannattanut skipata se pirun Paraguay, ja mennä suoraan S.C.:stä Brasiliaan. Turha itkeä kun pissi on jo housuissa. Tsekataan nyt sekin sitten.

Kahen tunnin tauon aikana pitää tietty syödä. Astelemme aseman näteimpään raflaan. Seuraa vuoropuhelu:

— Saisimmeko menun?
— Ei ole.
— Häh.
— Ei ole.
— Saisiko teiltä pastaa?
— ...
— Kuten spaghettia?
— Kanalla vai ranskalaisilla?
— Saisiko kastikkeella?
— En oikein ymmärrä.
— Kastikeella, bolognaise?
— Ei onnistu.

Paikassa ei ole ruokalistaa (ei seinällä, ei missään). Spaghetti tarjoillaa joko kanalla tai ranuilla. . Joni testaa spaghetin kanalla, minä otan Veskun kanssa spaghetin kuivana, mutta ovelana saamme myös ketsupin pöytään.

Matka jatkuu. Väli Santa Cruz—Asunción sujuu ihan rattoisasti. Mitä nyt Paraguayn puolella bussimme tarkistetaan noin neljätsiljardia kertaa pahojen asioiden varalta.

Bolivia—Paraguay raja oli muuten ainoa, josta ei olisi mennyt kilo kokkelia heittämällä läpi. Oli huumekoiraa ja rinkat ensikertaa avattiin. Argentiinalaiset olivat sentään läpivalaisseet kamat. Henkilökohtainen rajavirkailijani tyytyi vittuilemaan minulle pinkeistä aurinkolaseistani. Liekkö rajavirkailijan kielitaidon puute vai mikä, mutta helpommalla näytin pääsevän. Aika monessa paikkaa tietty riittää, että on valkoinen naamasta.

Bliublau, Asuncióniin saavuttiin kun päivä alkoi taittua iltaan. Bussimme ei kuitenkaan saapunut paikalliselle steissille vaan firman varikolle. Häh (taas). Kuski haki meille englannintaitoisen managerin. Hän selitti, että asema on lähellä, twenty meters. Jaahas. Päätimme kuitenkin kokeilla kävelemistä miehen osoittamaan suuntaan.

Asemalla palloilimme hetken. Yksi firma tarjosi lippuja Rio de Janeiron bussiin. OK, hyvähyvä. Automaatilta paikallista rahaa. Guaranín arvo ei ole juuri mitään, joten olimme hetken aikaa miljonäärejä! Pluman tiski oli ehtinyt kuitenkin mennä kiinni. Huomenna sitten!

Fiksasimme itsellemme puhelimitse yösijan. Aamutuimaan suoraan tsekautistas (10.00) Pluman tiskille. Meni jo. Olimme siinä käsityksessä, että dösä olisi lähtenyt vasta viideltä. Bäkapplään, mikä on varasuunnitelma. Ei ole. Johonkin on kuitenkin mentävä.

Pääsisiköhän São Paoloon. Tähänkin asti on hivuttauduttu, miksi hoitaa nytkään huolella. Lähti jo, lähti jo. Jaahas. Sitten! Seuraavalla tiskillä tärppää, herra on valmis hoitamaan niin, että ehdimme 10.45 ostamillamme lipuilla 10.30 lähtevään dösään.

Puolijuoksua bussiin, matkalla pari parilitraista vettä messiin. Ehdimme passelisti bussiin, ja eikun menoksi. Seuraa tapahtumaharva ja muutenkin tylsä bussimatka São Paoloon. Rajat sun muut, no problemo.

São Paolossa pysähdymme ensin suurehkolta vaikuttavalla bussiasemalla. Tuumimme kuitenkin, että päättärille tässä kannattaa ajaa (soraääniäkin saattoi esiintyä). Päättäri on kuitenkin keskellä kaupunkia, joka olisi muuten bueno, mutta haluamme jatkaa suoraapäätä matkaa Rioon.

Hetken hakemisen (ja Lonely Planetin pläräämisen) jälkeen päädymme jostain syystä pimeään taksiin, joka lupaa viedä meidät takaisin sinne suurehkolle asemalle. Blaablaa, maksekaan silleen ettei kytät huomaa ja olemme asemalla.

Erinäköisten säätöjen takia, lähinnä bussilippu, meille jäi kaikille enemmän Paraguayn valuuttaa kuin oli tarkoitus. São Paolon aseman cambio ei suostu koskemaankaan niihin. Tulevaisuudessa: myöskään yksikään toistaiseksi kokeilemistamme Rion rahanvaihtomestoista ei ole niitä suostunut ostamaan. Meillä on siis kaikilla noin satasella jotain monopolirahaa, jossa on reilusti nollia.

Vihdoin tärppää Rion tikettien kanssa. Hieman kyseenalaisesti jokainen neljästi kysymästämme firmasta tarjoaa niitä täsmälleen samaan hintaan. Enää ei kiinnosta, kunhan vain tämä busseissa ramppaaminen loppuisi. Nopeat mätöt asemalla, ja sitten taas matkaksi.

São Paol—Rio de Janeiro -bussi osoittautuu ylellisimmäksi dösäksi, jossa olemme koko matkalla olleet. On pikku giftbägi, jossa on naposteltavaa, juotavaa ja hieman lueskeltavaa (portugaliksi tietty). Leffaskriinit on laajakuvana, ja leffojen kielenä englanti (siihen asti kunnes joku valittaa asiasta).

Olemme Rio de Janeirossa.



Jossain vaiheessa katkesi ajatus tavallista reilummin.