La Pazista oli sitten tarkoitus palata Rio de Janeiroon. Otsikosta nopeimmat päätteli, ettei se mennyt ihan niin helposti kuin piti. Tekniikkana oli vanha kunnon hoidetaan sitten myöhemmin.
La Pazissa lähtöä edeltävänä päivänä käytiin hortoilemassa bussiasemalla. Luukku kiinni, tänään ei oo enää mitään, puhelinnumero sentään oli. Soitto. Huomenna lähtee, joojoo. Seuraavana päivänä tsemppasimme itsemme mestoille. Checkattiin ittemme ulos hostellista, vai mikä guesthouse se olikaan.
Tiskillä oli vastassa kuitenkin tyly "ei ole". Jaa, koskahan lähtisi? Ai, että ensi torstaina (viiden päivän päästä). Äkkiä jonkun paikallisen hastlerin luokse, joka säätää meidät Rioon. Ei ole koko kaupungissa. Mitvit. Päätä alkoi jomottomaan siihen malliin, että Boliviasta on päästävä.
Minne? Minne? Asunción, Paraguay, näyttäisi olevan matkalla. Ainakin noin kartalla, jos ei sitten bussissamatkustusajassa (yhdyssana). Tiketit sinne. Saamme kuulla, että matkamme kulkee Santa Cruzin kautta.
Odotan lähtöä kauhulla, sekä Lonely Planet että oma kokemus kertovat bolivialaisten bussien olevan helvetistä. Lennoilla oli vain liikaa hintaa. Santa Cruzin dösä on kuitenkin ihan siedettävä.
Horror show alkoi vasta siinä kahdentoista tunnin matkanteon jälkeen, aamukuudelta. Töksseis, siinä seistää jossain vuoristossa. Mitään ei ole missään, paitsi jonoa niin pitkään kuin silmä kantaa (joka ei ollut kovin pitkälle, mutta toisaalta jonoa oli oikeasti paljon enemmän, sekavaasekavaa).
Eihän siinä mitään (horror showta ollut). Istuttiin ja odotettiin, maavyöryjä oli luvattu. Kolmen tunnin ja ehkä parinsadan metrin etenemisen jälkeen alkoi -tutus kasvaa. Koska täältä päästään, mikä tässä maksaa. Jatkoyhteys Asuncióniin oli tietty vaarassa, varoaikaa oli seitsemisen tuntia. Yksi jäsenistämme flippaa totaalisesti vedenpuutteeseen. Vettä on saatava, saatava. Kaikenmaailman vesiputoukset tsekataan.
Kahentoista aikoihin päästiin kuitenkin liikkeelle lähes eeppisen (kauan se Odysseus nyt matkusti? kuus tuntia?) odotuksen jälkeen. Bussikuski paahtaa vailla järkeä ‐ mielessä pyörii viime päivien uutiset naapurimaa Perusta, "30 kuollut", "juopumus ei ole riittävä syy irtisanomiseen" — tahi liikennesääntöjä. Olemme viisi tuntia myöhässä Santa Cruzissa.
Santa Cruzissa huomaamme, että olisi kannattanut skipata se pirun Paraguay, ja mennä suoraan S.C.:stä Brasiliaan. Turha itkeä kun pissi on jo housuissa. Tsekataan nyt sekin sitten.
Kahen tunnin tauon aikana pitää tietty syödä. Astelemme aseman näteimpään raflaan. Seuraa vuoropuhelu:
— Saisimmeko menun?
— Ei ole.
— Häh.
— Ei ole.
— Saisiko teiltä pastaa?
— ...
— Kuten spaghettia?
— Kanalla vai ranskalaisilla?
— Saisiko kastikkeella?
— En oikein ymmärrä.
— Kastikeella, bolognaise?
— Ei onnistu.
Paikassa ei ole ruokalistaa (ei seinällä, ei missään). Spaghetti tarjoillaa joko kanalla tai ranuilla. Hä. Joni testaa spaghetin kanalla, minä otan Veskun kanssa spaghetin kuivana, mutta ovelana saamme myös ketsupin pöytään.
Matka jatkuu. Väli Santa Cruz—Asunción sujuu ihan rattoisasti. Mitä nyt Paraguayn puolella bussimme tarkistetaan noin neljätsiljardia kertaa pahojen asioiden varalta.
Bolivia—Paraguay raja oli muuten ainoa, josta ei olisi mennyt kilo kokkelia heittämällä läpi. Oli huumekoiraa ja rinkat ensikertaa avattiin. Argentiinalaiset olivat sentään läpivalaisseet kamat. Henkilökohtainen rajavirkailijani tyytyi vittuilemaan minulle pinkeistä aurinkolaseistani. Liekkö rajavirkailijan kielitaidon puute vai mikä, mutta helpommalla näytin pääsevän. Aika monessa paikkaa tietty riittää, että on valkoinen naamasta.
Bliublau, Asuncióniin saavuttiin kun päivä alkoi taittua iltaan. Bussimme ei kuitenkaan saapunut paikalliselle steissille vaan firman varikolle. Häh (taas). Kuski haki meille englannintaitoisen managerin. Hän selitti, että asema on lähellä, twenty meters. Jaahas. Päätimme kuitenkin kokeilla kävelemistä miehen osoittamaan suuntaan.
Asemalla palloilimme hetken. Yksi firma tarjosi lippuja Rio de Janeiron bussiin. OK, hyvähyvä. Automaatilta paikallista rahaa. Guaranín arvo ei ole juuri mitään, joten olimme hetken aikaa miljonäärejä! Pluman tiski oli ehtinyt kuitenkin mennä kiinni. Huomenna sitten!
Fiksasimme itsellemme puhelimitse yösijan. Aamutuimaan suoraan tsekautistas (10.00) Pluman tiskille. Meni jo. Olimme siinä käsityksessä, että dösä olisi lähtenyt vasta viideltä. Bäkapplään, mikä on varasuunnitelma. Ei ole. Johonkin on kuitenkin mentävä.
Pääsisiköhän São Paoloon. Tähänkin asti on hivuttauduttu, miksi hoitaa nytkään huolella. Lähti jo, lähti jo. Jaahas. Sitten! Seuraavalla tiskillä tärppää, herra on valmis hoitamaan niin, että ehdimme 10.45 ostamillamme lipuilla 10.30 lähtevään dösään.
Puolijuoksua bussiin, matkalla pari parilitraista vettä messiin. Ehdimme passelisti bussiin, ja eikun menoksi. Seuraa tapahtumaharva ja muutenkin tylsä bussimatka São Paoloon. Rajat sun muut, no problemo.
São Paolossa pysähdymme ensin suurehkolta vaikuttavalla bussiasemalla. Tuumimme kuitenkin, että päättärille tässä kannattaa ajaa (soraääniäkin saattoi esiintyä). Päättäri on kuitenkin keskellä kaupunkia, joka olisi muuten bueno, mutta haluamme jatkaa suoraapäätä matkaa Rioon.
Hetken hakemisen (ja Lonely Planetin pläräämisen) jälkeen päädymme jostain syystä pimeään taksiin, joka lupaa viedä meidät takaisin sinne suurehkolle asemalle. Blaablaa, maksekaan silleen ettei kytät huomaa ja olemme asemalla.
Erinäköisten säätöjen takia, lähinnä bussilippu, meille jäi kaikille enemmän Paraguayn valuuttaa kuin oli tarkoitus. São Paolon aseman cambio ei suostu koskemaankaan niihin. Tulevaisuudessa: myöskään yksikään toistaiseksi kokeilemistamme Rion rahanvaihtomestoista ei ole niitä suostunut ostamaan. Meillä on siis kaikilla noin satasella jotain monopolirahaa, jossa on reilusti nollia.
Vihdoin tärppää Rion tikettien kanssa. Hieman kyseenalaisesti jokainen neljästi kysymästämme firmasta tarjoaa niitä täsmälleen samaan hintaan. Enää ei kiinnosta, kunhan vain tämä busseissa ramppaaminen loppuisi. Nopeat mätöt asemalla, ja sitten taas matkaksi.
São Paol—Rio de Janeiro -bussi osoittautuu ylellisimmäksi dösäksi, jossa olemme koko matkalla olleet. On pikku giftbägi, jossa on naposteltavaa, juotavaa ja hieman lueskeltavaa (portugaliksi tietty). Leffaskriinit on laajakuvana, ja leffojen kielenä englanti (siihen asti kunnes joku valittaa asiasta).
Olemme Rio de Janeirossa.
Jossain vaiheessa katkesi ajatus tavallista reilummin.
16. tammikuuta 2009
15. tammikuuta 2009
Väliaika
Mikäli aikoo istua lentokentillä, bussiasemilla ja itse kulkuvälineissä melkoisia aikoja — tämän matkan kertymä on yli 200 tuntia, jokainen voi siitä päässään laskea onko siinä mitään tolkkua) — on pakko ottaa mukaan hieman musaa, jottei järki karkaisi päästä. Esittelenkin tässä oman settini sisällön, hah!
Kaiken maailman zaipodit sun muut gigasoittimet vievät matkan plänäämisestä ilon valita tarkkaan mitä musaa tulee kuuntelemaan. Itse suosinkin minimaalista, mutta paristokäyttöistä(!) soitinta. Ei tarvitse miettiä, mistä saisi mehua soittimeen kesken lennon.
Tuuppasin soittimeeni seuraavat kymmenen tykkiä levyä:
Kirjoittaja ei tiedä miksi.
Kaiken maailman zaipodit sun muut gigasoittimet vievät matkan plänäämisestä ilon valita tarkkaan mitä musaa tulee kuuntelemaan. Itse suosinkin minimaalista, mutta paristokäyttöistä(!) soitinta. Ei tarvitse miettiä, mistä saisi mehua soittimeen kesken lennon.
Tuuppasin soittimeeni seuraavat kymmenen tykkiä levyä:
- 2Pac — Rap Phenomenon II (DJ:t G..., D... ja V... iskivät edesmenneen legendan lyriikat aikansa paukkuvimmille biiteille)
- Clipse — Road To Till The Casket Drops (muiden biitit, tiukemmat riimit?)
- Common — Universal Mind Control
- Daft Punk — Human After All (pakollinen ei-räppilevy, jos tulee sellainen olo)
- DJ Premier — Outside Lookin' In
- Kanye West — 808s & Heartbreak
- Nas — The Lost Tapes
- Scarface — Emeritus
- T.I. — Paper Trail
- Tae K — Mega Man Mixtape (hae jo omasi!)
Kirjoittaja ei tiedä miksi.
8. tammikuuta 2009
La Paz
Huomaan kirjoittavani ihan törkeänä matkoista, enemmän kuin paikoista. Aloitetaan tämäkin teksti siitä. Tällä kertaa skippasimme travel agentit, ja kälpimme suoraan bussiasemalle lippujen ostoon. Eläväinen viiksivallu Puma Bus Companysta möi meille liput suoralle reitille Buenos Aires-La Paz.
On matka päivä. Hilaudumme asemalle hyvissä ajoin, eli kaksi tuntia etukäteen (käskettiin). Viemme matkatavaramme erilliselle luukulle, josta ne sitten löytävät, tai ovat löytämättä, perille. He ottavat täällä päin matkatavarat paljon enemmän tosissaan kuin Suomessa. On kuin lentokentällä olisi, saa lippulappusen jolla matkatavarat sitten lopulta lunastetaan. Vau!
Parin tunnin odottelun (hankimme Brick Gamen, voitto ostos!) ja kummastelun jälkeen hyppäämme bussiimme. Double decker! Lippumme osoittivat meidät rauhallisempaan alakertaan. Penkit oli kuin kuninkailla (tahi konkistadoreilla). Makuupussi peitoksi ja lämmikkeeksi. On tarjoilijat ja kaikki. Taidamme olla maanpäällisessä bussitaivaassa.
Matka Bolivian rajalle sujuukin BLAZING FAST. Sitten! Bussi seis ja pari tuntia odottelua ilman minkäänlaista tietoa. Pari sataa metriä eteenpäin ja kaikki ulos. Olemmekin rajalla (taisin paljastaa tämän jo äsken). Muodollisuudet selvittää meille tällä kertaa argentiinalainen kaveri. Kielitaito oli auttava, mutta auttamishalu kiitettävä. Thanks buddy!
Rajan toisella puolen meitä odottaa aivan järjettömän pommi dösä. Kerrokset putosivat yhteen, ja toiletista paikalliset totesivat jotain-jotain-jotain, joka kääntyy kuoleman vessaksi. Argentiinan tiet olivat bueno, Bolivian puolen tiet olivat pomppulinna. Unta pitäisi saada, kello oli nähkääs jo pimeä. Sitten aivan bonus-ilo-ylläriksemme ilmanvaihto alkoi syytää teiden pölyä hengitettäväksemme. Voi -rkl.
Meidät herätettiin matkaamme kuuluvalle päivälliselle yöllä kello kolmen kieppeillä. Ruokapuoli oli sinänsä ylläri. 48 tunnin matkaan kuului kaksi aamiaiasta ja kaksi päivällistä. Aamiainen osoittautui pariksi zipzipussiksi ja lasilliseksi maailmankuulua kolajuomaa. Päivälliset sen sijaan olivat ihan laatua. Esim. yöllä nautimme alkupalakeiton (yksi kanasattuma), pääruokana oli kuivaa kanakoipea ja riisiä, jälkkäriksi yrttiteetä. Kolmen ruuan illallinen!
Yö oli ja meni. Bolivian puolella jatkuvasti keräsimme korkeutta. Tähtäimessä La Paz, 3700 metriä. Heikko olo alkoi hiipiä kaulukseen. Aluksi epäilin syyksi WC:n tappavahkoa ödööriä, mutta myöhemmin koin valaistumisen. Kyseessä olikin alkava ja oireileva altitude sickness (mikälie suomeksi).
Päiväsaikaan matkaaminen ei ollut helvetinbussissa niin berberistä kuin yö oli ollut. La Paz tuntui kuitenkin olevan aivan liian kaukana. "Isi, koska ollaan perillä? Kauan vielä?" Bussin isit ja äiskät eivät kertoneet. Laattaa pidätellen pääsin (ja pääsimme) kuitenkin perille. La Paz osoittautui aivan törkysän köyhäksi mestaksi. Olihan se tiedossa, mutta kuitenkin.
Olimme plänänneet majoittautumisemme näin: "Hoidetaan se sit siellä, nyt ei jaksa." Rinkat selkään ja lähimpään puhelinkoppiin soittelemaan mestoille. Toisella onnistaa, Arthy's Guesthouse. Kamppeet yösijaan ja sitten ensimmäiseen raflaan syömään.
Yötämyöten kävi sitten selväksi, että päänsärky se vaan jatkuu. Siinä oli sitten aikaa miettiä kuinka nopeasti se aivoödeema sun muut altitude sicknessin killerivariantit tulee. Janotti aivan törkynä koko yön, mutta ei se mitään. Aamulla farmaseutin puheille. Pyydettiin aluksi jotain höpöhöpö luontaistuote kamaa, mutta täti möi meille kunnon setit. Pillereitä popsittuamme pystyimme jatkamaan uuden kaupungin katselua huoletonna.
Melko kylmän kolea paikka tämä La Paz. Ei pakkasta, mutta takeissa sun muissa pitkissä romppeissa pitää kulkea. Siitä sitten seuraa, koska lämmitystä ei juuri tunneta, että sisälläkin on aika ankea meno. Matkan eka kylmä suihku löytyi myös täältä.
Kaduilla on aivan järjetön vilske. Vieri vieressä on pikkupikku kojuja, jossa kaikki varhaisteineistä 80+ mummeleihin myyvät jotain pientä mitä sattuu. Joku myy kelloja ja avaimenperiä, ja toinen myy kyniä ja vessapaperia. Aika mieletöntä. Kaikkien on kuitenkin hoidettava päivittäinen leipänsä jostain.
Katseltuani yksi- ja kaksikymmentä kellokauppaa, muistin pukeutumisen kultaisen säännön: "Rumempi on parempi!" (dänks LL). Oli siis saatava digikello, aitoon kasarihenkeen. Aikani etsittyäni löysin miellyttävän kauppiaan. Hyllystä löytyi lähes priimakuntoinen "Casio Alarm Chrono ElectroLuminescence Illuminator", hintaa 50 bolivianoa, eli suomeksi femman. Loisto ostos!
Kun ollaan kerran maassa, missä mikään ei juuri maksa mitään Eurooppalaiselle kolonialisti-rkeleelle, oli tehtävä myös muita kuosittavia toimenpiteitä. Tukka oli päässyt kasvamaan, eli peluqueríaan!
Kaupankäynti oli hieman hankalaa (johtuisikohan siitä etten ole viitsinyt opetella paikallista kieltä, huoh). Minut ohjattiin kuitenkin tuoliin, ja toiminta alkoi. (Välihuomautus: en ole käynyt suomessakaan parturissa neljään vuoteen). Pituutta kysyttäessä puristin tiukasti etusormen ja peukun yhteen, selvä. Tsurrurrurr, ja tukka oli poissa, mutta operaatio ei ollutkaan ohi. Niskavillat ja "pulisongit" vedettiin vielä aidolla partaterällä. Lopuksi, tsuhtsuh, kölninvettä purkista partaterän toiminta-alueille.
Kupittaa täällä ei ole tehnyt mieli/tohtinut. Alkuun oli se altitude sickness -homma. Parasetamoli ja tiesmissä höyryissä ei tehnyt mieli alkoholia, ja toisekseen se pahentaa hommaa ilman lääkitystäkin. Yhdet katubileet/-konsertti nähtiin. Joku paikallinen räppiryhmä esiintyi, sitä pystyi hieman hytkymään.
Käväisin, muuten, paikallisessa Kiasmassa, eli Museo de Arte Contemporaneossa. Ihan kiva mesta. Taisi olla ensimmäinen museo tällä matkaa, aika lienee mennyt notkumiseen. Hieman hämmensi, koska noin puolessa museon tauluista ja patsaista oli hintalappu. Pienimmät taulut olisivat irronneet matkaan huntilla ja jos rahaa olisi kuin roskaa seinän kokoisia sai reiluun tonniin. Hetken aikaa himotti ihan törkeänä ostaa vaan jotain. Museosta! Mieleenpainuvimmat taulut oli maalaillut Freddy Escobar (nimi on myös helppo muistaa vs. Maria Santabliublau jota ei enää saa päähänsä).
Parhaat mestat: Cafe Banais ja Sol y Luna Cafe Bar. Hyvä istua ja imeä juomaa sisäänsä. La Paz, toisin kuin Buenos Aires, oli sellainen paikka, että nyt se on ihan riittävästi nähty, ei tule ikävä takaisin, vaikka omalla tavallaan mielenkiintoinen mesta (niin kuin varmasti melkein mikä paikka vain).
Facebookista lukijoille: "Kirjoittaja ei käytä oikolukua".
On matka päivä. Hilaudumme asemalle hyvissä ajoin, eli kaksi tuntia etukäteen (käskettiin). Viemme matkatavaramme erilliselle luukulle, josta ne sitten löytävät, tai ovat löytämättä, perille. He ottavat täällä päin matkatavarat paljon enemmän tosissaan kuin Suomessa. On kuin lentokentällä olisi, saa lippulappusen jolla matkatavarat sitten lopulta lunastetaan. Vau!
Parin tunnin odottelun (hankimme Brick Gamen, voitto ostos!) ja kummastelun jälkeen hyppäämme bussiimme. Double decker! Lippumme osoittivat meidät rauhallisempaan alakertaan. Penkit oli kuin kuninkailla (tahi konkistadoreilla). Makuupussi peitoksi ja lämmikkeeksi. On tarjoilijat ja kaikki. Taidamme olla maanpäällisessä bussitaivaassa.
Matka Bolivian rajalle sujuukin BLAZING FAST. Sitten! Bussi seis ja pari tuntia odottelua ilman minkäänlaista tietoa. Pari sataa metriä eteenpäin ja kaikki ulos. Olemmekin rajalla (taisin paljastaa tämän jo äsken). Muodollisuudet selvittää meille tällä kertaa argentiinalainen kaveri. Kielitaito oli auttava, mutta auttamishalu kiitettävä. Thanks buddy!
Rajan toisella puolen meitä odottaa aivan järjettömän pommi dösä. Kerrokset putosivat yhteen, ja toiletista paikalliset totesivat jotain-jotain-jotain, joka kääntyy kuoleman vessaksi. Argentiinan tiet olivat bueno, Bolivian puolen tiet olivat pomppulinna. Unta pitäisi saada, kello oli nähkääs jo pimeä. Sitten aivan bonus-ilo-ylläriksemme ilmanvaihto alkoi syytää teiden pölyä hengitettäväksemme. Voi -rkl.
Meidät herätettiin matkaamme kuuluvalle päivälliselle yöllä kello kolmen kieppeillä. Ruokapuoli oli sinänsä ylläri. 48 tunnin matkaan kuului kaksi aamiaiasta ja kaksi päivällistä. Aamiainen osoittautui pariksi zipzipussiksi ja lasilliseksi maailmankuulua kolajuomaa. Päivälliset sen sijaan olivat ihan laatua. Esim. yöllä nautimme alkupalakeiton (yksi kanasattuma), pääruokana oli kuivaa kanakoipea ja riisiä, jälkkäriksi yrttiteetä. Kolmen ruuan illallinen!
Yö oli ja meni. Bolivian puolella jatkuvasti keräsimme korkeutta. Tähtäimessä La Paz, 3700 metriä. Heikko olo alkoi hiipiä kaulukseen. Aluksi epäilin syyksi WC:n tappavahkoa ödööriä, mutta myöhemmin koin valaistumisen. Kyseessä olikin alkava ja oireileva altitude sickness (mikälie suomeksi).
Päiväsaikaan matkaaminen ei ollut helvetinbussissa niin berberistä kuin yö oli ollut. La Paz tuntui kuitenkin olevan aivan liian kaukana. "Isi, koska ollaan perillä? Kauan vielä?" Bussin isit ja äiskät eivät kertoneet. Laattaa pidätellen pääsin (ja pääsimme) kuitenkin perille. La Paz osoittautui aivan törkysän köyhäksi mestaksi. Olihan se tiedossa, mutta kuitenkin.
Olimme plänänneet majoittautumisemme näin: "Hoidetaan se sit siellä, nyt ei jaksa." Rinkat selkään ja lähimpään puhelinkoppiin soittelemaan mestoille. Toisella onnistaa, Arthy's Guesthouse. Kamppeet yösijaan ja sitten ensimmäiseen raflaan syömään.
Yötämyöten kävi sitten selväksi, että päänsärky se vaan jatkuu. Siinä oli sitten aikaa miettiä kuinka nopeasti se aivoödeema sun muut altitude sicknessin killerivariantit tulee. Janotti aivan törkynä koko yön, mutta ei se mitään. Aamulla farmaseutin puheille. Pyydettiin aluksi jotain höpöhöpö luontaistuote kamaa, mutta täti möi meille kunnon setit. Pillereitä popsittuamme pystyimme jatkamaan uuden kaupungin katselua huoletonna.
Melko kylmän kolea paikka tämä La Paz. Ei pakkasta, mutta takeissa sun muissa pitkissä romppeissa pitää kulkea. Siitä sitten seuraa, koska lämmitystä ei juuri tunneta, että sisälläkin on aika ankea meno. Matkan eka kylmä suihku löytyi myös täältä.
Kaduilla on aivan järjetön vilske. Vieri vieressä on pikkupikku kojuja, jossa kaikki varhaisteineistä 80+ mummeleihin myyvät jotain pientä mitä sattuu. Joku myy kelloja ja avaimenperiä, ja toinen myy kyniä ja vessapaperia. Aika mieletöntä. Kaikkien on kuitenkin hoidettava päivittäinen leipänsä jostain.
Katseltuani yksi- ja kaksikymmentä kellokauppaa, muistin pukeutumisen kultaisen säännön: "Rumempi on parempi!" (dänks LL). Oli siis saatava digikello, aitoon kasarihenkeen. Aikani etsittyäni löysin miellyttävän kauppiaan. Hyllystä löytyi lähes priimakuntoinen "Casio Alarm Chrono ElectroLuminescence Illuminator", hintaa 50 bolivianoa, eli suomeksi femman. Loisto ostos!
Kun ollaan kerran maassa, missä mikään ei juuri maksa mitään Eurooppalaiselle kolonialisti-rkeleelle, oli tehtävä myös muita kuosittavia toimenpiteitä. Tukka oli päässyt kasvamaan, eli peluqueríaan!
Kaupankäynti oli hieman hankalaa (johtuisikohan siitä etten ole viitsinyt opetella paikallista kieltä, huoh). Minut ohjattiin kuitenkin tuoliin, ja toiminta alkoi. (Välihuomautus: en ole käynyt suomessakaan parturissa neljään vuoteen). Pituutta kysyttäessä puristin tiukasti etusormen ja peukun yhteen, selvä. Tsurrurrurr, ja tukka oli poissa, mutta operaatio ei ollutkaan ohi. Niskavillat ja "pulisongit" vedettiin vielä aidolla partaterällä. Lopuksi, tsuhtsuh, kölninvettä purkista partaterän toiminta-alueille.
Kupittaa täällä ei ole tehnyt mieli/tohtinut. Alkuun oli se altitude sickness -homma. Parasetamoli ja tiesmissä höyryissä ei tehnyt mieli alkoholia, ja toisekseen se pahentaa hommaa ilman lääkitystäkin. Yhdet katubileet/-konsertti nähtiin. Joku paikallinen räppiryhmä esiintyi, sitä pystyi hieman hytkymään.
Käväisin, muuten, paikallisessa Kiasmassa, eli Museo de Arte Contemporaneossa. Ihan kiva mesta. Taisi olla ensimmäinen museo tällä matkaa, aika lienee mennyt notkumiseen. Hieman hämmensi, koska noin puolessa museon tauluista ja patsaista oli hintalappu. Pienimmät taulut olisivat irronneet matkaan huntilla ja jos rahaa olisi kuin roskaa seinän kokoisia sai reiluun tonniin. Hetken aikaa himotti ihan törkeänä ostaa vaan jotain. Museosta! Mieleenpainuvimmat taulut oli maalaillut Freddy Escobar (nimi on myös helppo muistaa vs. Maria Santabliublau jota ei enää saa päähänsä).
Parhaat mestat: Cafe Banais ja Sol y Luna Cafe Bar. Hyvä istua ja imeä juomaa sisäänsä. La Paz, toisin kuin Buenos Aires, oli sellainen paikka, että nyt se on ihan riittävästi nähty, ei tule ikävä takaisin, vaikka omalla tavallaan mielenkiintoinen mesta (niin kuin varmasti melkein mikä paikka vain).
Facebookista lukijoille: "Kirjoittaja ei käytä oikolukua".
6. tammikuuta 2009
Buenos Aires
Buenos Airesiin lähdettiin Fozista niillä samoilla Josen kauppaamilla lipuilla. Tosin eri firma, mutta melko sama laatu. Bussiin hypättiin kuuden kieppeillä. Tällä kertaa emme mokanneet lastautumistamme vaan meidät ja passit syynättiin heti alkuun, ja revittiin soveliaat osat lipuista pois, jne.
Het' sillään lähdön jälkeen oltiinkin rajalla. Firman (Pluma) miehethän eivät tietenkään osanneet kertoa meille mitä meidän pitäisi tehdä. Leima siellä, leima täällä, jonota tuolla. Onneksemme bussissa matkustivat myös kaksi saksalaista (täten englanninkielentaitoista). He olivat Brasiliassa vapaaehtoistöissä ja siksi bamlasivat myös paikallista. Tulkkeja!
Rajalle jäikin melkoinen määrä jengiä. Juorukello ei toiminut englanniksi, joten jäimme pimentoon syistä. Ainakin jotain viisumiongelmia, ja jotain. Rajalta Buenos Airesiin matka taittua kuin vettä vaan! Unta tuli sopivasti juuri pimeään aikaan (ns. yöllä), eikä normaaliin matkustustapaan, eli tunti valveilla, tunti nukuksissa. Tämä auttoi siihen, että perillä oli melko freesi olo. Suosittelen!
Saatuamme matkatavarat kauniisiin kätösiimme, otimme tulkkiemme kanssa suunnaksi minkä tahansa ruokapaikan. Nälkä! Vuorokauden syömättömyys oli kuitenkin ajanut mahalaukkuni niin tiiviksi, että muzzarela-pizzasta (sic) ahmin vain puolet.
Seuraava ohjelmanumero oli viedä matkatavarat ennaltavaraamaamme hostelliin, BA Stop. A-luokan mesta. Hulppeat puitteet ja mukavaa väkeä. Vielä ei ollut kuitenkaan aika aikailla. Paikallista rahaa, eli pesoja, ei ollut nimeksikään. Respan täti (tahi neiti) kertoi meille lähimmän cambion sijainnin. Sinne!
Tukku rahaa kourassa, ja muutenkin huoletonna, oli oikea aika ottaa lepiä. Tsilluttilimme ja suihkuttilimme hostellilla. Kootessamme aatoksiamme, muuan fransmanni totesi: "Tänään ois bileet, tuutteks?" "OK."
Illan tultua, viinin virrattua, aloimme olla menokunnossa. Viesti oli kuitenkin: Ennen kolmea ei tapahdu mitään. Otin salakuvan itsestäni, tässä se on :-O
Eipä hätiä mitiä. Ilta sujui pikku yllätyksistä huolimatta mainiosti. Unirytmihän meni siltä istumalta -tuiksi. Mitäpä sillä lomalla tekisikään, dormin muutkin asukit elelivät samaan malliin, niin hyvinhän siihen sopi. Buenos Airesissa ehdin kerran aamupalapöytään, auki yhteentoista asti.
Ajassa eteneminen, stop.
Buenos Aires. Kaupungista yleensä olen sitä mieltä, että yksi parhaista evör. Keskustassa dallaillessa on kuin Pariisia katselisi, paitsi että kaikki paikat on aivan tukossa graffiteja, Viva la Revolucion!, Reconstruccion Guevarista! Arkkitehtuuri, ja sellaset, on kuitenkin ihan kuin Euroopasta. Kaikki käyskentelevät puvuissa, jne. Kahviloita on ihan mieltskinä. Bonuksena mikään ei edes oikein maksa mitään. Cappucinon ja kakkupalan saa stadilaisen mustan kahvin hinnalla.
Jos ei BA olisi niin pirun kaukana, niin kävisin kyllä ehdottomasti useamminkin. Muuten, säästä. Rion kostean hiostava lämpö vaihtui lämpimään mutta kuivaan unelmakeliin.
Uusivuosi. Ei oikein mitään erikoista kerrottavaa. Kuppia, aamukolmelta mestoille, sellaista. Katottiin me jotain paukkujakin, mutta taisimme olla väärillä paikoilla. Enemmän pelotti teinin roomalaissota kuin ihmetytti hienot raketit. Muuten, illanviettopaikkamme, Crobar, ei ollut aivan täsmä osuma. Kaupungin juppieliitti ei ollut aivan se mitä lääkäri määräsi, mutta *olankohautus*.
Matkan (tähän mennessä) ainoa ikävä tilanne sattui myös uutenavuonna. Haahuilimme pienessä sievässä taksia, kun mitkälie raggarit tulivat pummimaan biniä ja kolikoita. Eräs (nimeltä mainitsematon) tiimimme jäsenistä oli sumentanut common sensensä muita paremmin ja kaivoi lompakostaan kolikoita. Big mistake, tai 250 peson moka. Rahat lähti, ei onneksi muuta. Onneksi massivyömme olivat kohtuu tukevina ja muu porukka rahoitti epäonnisen illan.
Mitä muuta, mitä muuta? Lisäilen jos muistuu. Nyt: "Julkaise teksti".
Het' sillään lähdön jälkeen oltiinkin rajalla. Firman (Pluma) miehethän eivät tietenkään osanneet kertoa meille mitä meidän pitäisi tehdä. Leima siellä, leima täällä, jonota tuolla. Onneksemme bussissa matkustivat myös kaksi saksalaista (täten englanninkielentaitoista). He olivat Brasiliassa vapaaehtoistöissä ja siksi bamlasivat myös paikallista. Tulkkeja!
Rajalle jäikin melkoinen määrä jengiä. Juorukello ei toiminut englanniksi, joten jäimme pimentoon syistä. Ainakin jotain viisumiongelmia, ja jotain. Rajalta Buenos Airesiin matka taittua kuin vettä vaan! Unta tuli sopivasti juuri pimeään aikaan (ns. yöllä), eikä normaaliin matkustustapaan, eli tunti valveilla, tunti nukuksissa. Tämä auttoi siihen, että perillä oli melko freesi olo. Suosittelen!
Saatuamme matkatavarat kauniisiin kätösiimme, otimme tulkkiemme kanssa suunnaksi minkä tahansa ruokapaikan. Nälkä! Vuorokauden syömättömyys oli kuitenkin ajanut mahalaukkuni niin tiiviksi, että muzzarela-pizzasta (sic) ahmin vain puolet.
Seuraava ohjelmanumero oli viedä matkatavarat ennaltavaraamaamme hostelliin, BA Stop. A-luokan mesta. Hulppeat puitteet ja mukavaa väkeä. Vielä ei ollut kuitenkaan aika aikailla. Paikallista rahaa, eli pesoja, ei ollut nimeksikään. Respan täti (tahi neiti) kertoi meille lähimmän cambion sijainnin. Sinne!
Tukku rahaa kourassa, ja muutenkin huoletonna, oli oikea aika ottaa lepiä. Tsilluttilimme ja suihkuttilimme hostellilla. Kootessamme aatoksiamme, muuan fransmanni totesi: "Tänään ois bileet, tuutteks?" "OK."
Illan tultua, viinin virrattua, aloimme olla menokunnossa. Viesti oli kuitenkin: Ennen kolmea ei tapahdu mitään. Otin salakuvan itsestäni, tässä se on :-O
Eipä hätiä mitiä. Ilta sujui pikku yllätyksistä huolimatta mainiosti. Unirytmihän meni siltä istumalta -tuiksi. Mitäpä sillä lomalla tekisikään, dormin muutkin asukit elelivät samaan malliin, niin hyvinhän siihen sopi. Buenos Airesissa ehdin kerran aamupalapöytään, auki yhteentoista asti.
Ajassa eteneminen, stop.
Buenos Aires. Kaupungista yleensä olen sitä mieltä, että yksi parhaista evör. Keskustassa dallaillessa on kuin Pariisia katselisi, paitsi että kaikki paikat on aivan tukossa graffiteja, Viva la Revolucion!, Reconstruccion Guevarista! Arkkitehtuuri, ja sellaset, on kuitenkin ihan kuin Euroopasta. Kaikki käyskentelevät puvuissa, jne. Kahviloita on ihan mieltskinä. Bonuksena mikään ei edes oikein maksa mitään. Cappucinon ja kakkupalan saa stadilaisen mustan kahvin hinnalla.
Jos ei BA olisi niin pirun kaukana, niin kävisin kyllä ehdottomasti useamminkin. Muuten, säästä. Rion kostean hiostava lämpö vaihtui lämpimään mutta kuivaan unelmakeliin.
Uusivuosi. Ei oikein mitään erikoista kerrottavaa. Kuppia, aamukolmelta mestoille, sellaista. Katottiin me jotain paukkujakin, mutta taisimme olla väärillä paikoilla. Enemmän pelotti teinin roomalaissota kuin ihmetytti hienot raketit. Muuten, illanviettopaikkamme, Crobar, ei ollut aivan täsmä osuma. Kaupungin juppieliitti ei ollut aivan se mitä lääkäri määräsi, mutta *olankohautus*.
Matkan (tähän mennessä) ainoa ikävä tilanne sattui myös uutenavuonna. Haahuilimme pienessä sievässä taksia, kun mitkälie raggarit tulivat pummimaan biniä ja kolikoita. Eräs (nimeltä mainitsematon) tiimimme jäsenistä oli sumentanut common sensensä muita paremmin ja kaivoi lompakostaan kolikoita. Big mistake, tai 250 peson moka. Rahat lähti, ei onneksi muuta. Onneksi massivyömme olivat kohtuu tukevina ja muu porukka rahoitti epäonnisen illan.
Mitä muuta, mitä muuta? Lisäilen jos muistuu. Nyt: "Julkaise teksti".
1. tammikuuta 2009
Foz do Iguaçu
Riossa fiksattiin itsellemme Guanturin Joselta liput Buenos Airesiin. Puolivahingossa hoksasimme, että stoppaamme Foz do Iguaçussa. Missä? Siellä on jotain kuuluisia vesiputouksia, joten päätimme pidentää viiden tunnin bussin vaihtomme yhden yön vietoksi paikan päällä. Tarkoituksena katsella putoavaa vettä.
Matka alkoi hortoilemalla Rodoviaria Novo Riolla (AKA dösäasemalla). Tuli ehkä ensimmäistä kertaa sellainen delhihtävä olo (liikaa ihmisiä, kaikki paikat sotkussa). Infotiskillä osattiin kuitenkin kertoa, että bussi lähtee jostain plataformien 24:n ja 28:n välillä.
Bussi löytyikin sieltä suunnilta. Ei ongelmaa. Katottiin, että joku mies heittelee bägejä ruumaan. Siispä rinkat hänelle. Miekkonen kertoi selvästi portugaliksi, että lipuillemme pitää tehdä jotain. Hoksattiin kuitenkin, että olimme unohtaneet täyttää nimet lappuihin. Eli ei ongelmaa, paukimme bussiin ja Rion jäädessä taaksemme täytimme nimemme lippuihin.
Matka sujuu rattoisasti hyvän tovin. Penkit sai ihan törkeeseen takakenoon, eiku räpit korville ja takakenoon. Neljän tunnin matkanteon jälkeen bussi teki tenän. Yksi miljoonasta (3) kuskista kertoo, että stoppi on tres horas tai mas, näyttää vielä avuliaasti kellosta, että ennen ysiä ei lähdetä.
Tsillailemme. Mätöt tiskiin ja siihen tapaan. Joni ja Vesku lähtee hortoilemaan siinä puolkasin korvilla. Saavat vielä varmistuksen, että matka ei jatku ainakaan kahteen tuntiin. Melko pian tämän jälkeen aletaan kuitenkin laskea matkustajia, eiku mi amigos ja osoittelua tyhjille penkeille. Juoksen hakemaan kamui, ja onneksi he löytyvätkin pian.
Aina puolkolmeen asti yöllä, kaikki mainiosti ottamatta huomioon että teeveesetit toitottavat Leonardoa ja Roberto Carlosta (ei mahdollista vaientaa). Sitten lippujen tarkistus. Jostain syystä lipuissa on jotain häikkää. Meille selvitetään hyvinkin monisanaisesti (portugaliksi) missä vika. Muu bussillinen ymmärtää, me emme. Tulkkimme V.P. Tähkävuori tekee parhaansa, mutta harras espanja ja pari sanaa portugalia eivät vain riitä.
Kevyt paniikki iskee. Mitä vittua teemme, jos meidät heitetään dösästä tiesmissä-jumalanseläntakana-Brasilian-eteläosissa. Lipuntarkastaja kuittaa homman kuitenkin sanomalla trankiilo (elikkäs relaks), sitten kättelee meidät kaikki ja toteaa obrigado (=kiitos).
Lopullisista käsimerkeistä päättelemme, että hän tekee jotain lipuillemme. Matka jatkuu. Lievä jännitys siitä, mitä on oikein tapahtui ei pääty ennen kuin saavumme seuraavana päivänä Foziin. Ilmeisesti liput kelpasivat, missä vika? Se ei selviä ennen seuraava bussimatkaa (ensi viikolla, sama bätaika, sama bätkanava).
Hirmu hyvin bussissa ei voinut nukkua, mutta pientä torkkua kuitenkin. Kaikinpuolin matka sujui niin hyvin kuin reilu 24 tuntia bussissa voi sujua (lukuunottamatta lippusäätöä).
Itse Foz do Iguaçu osoittautuu ihan tavalliseksi 200 000 asukkaan pikkukyläksi. Ei mitään erikoista, paitsi tietty ne vesiputoukset.
Hostellille saapuminenkaan ei suju ihan sukkana. Astelemme hostellin aulaan ja lyömme varausnumeron tiskiin. Varausta ei löydy. Onneksi hostellinpitäjä on tekijämiehiä ja fiksaa meidät naapuripousadaan samaan hintaan (normisti tuplahintanen). Tappio kääntyy voitoksi. Sotasaaliimme oma suihku.
Mäiskeet kaupungilta ja sitten levyksi. Seuraavana päivänä käymme vesiputouksilla, jotka olisivatkin kuulemma Argentiinan puolelta paremmat (what ever, tällä mennään). Putoukset ovatkin makeet. Ihan 20 realin (reilu 6 euroa) sisäänpääsyn väärtit. On ne jotenkin kivemmat katsoa livenä kuin telkkarista.
Oletettu kahen tunnin in-n-out vesiputoussuhaus muuttuu kuitenkin kokopäiväretkeksi. Liekkö sunnuntai vai mikä, mutta jengiä on ihan liikaa työntekijämäärään nähden. Ekaksi varrotaan sellanen kuuskyt minuuttia, että saadaan liput kouraan. Ja eiku sisään. Ei. Liput kourassa marssitaan seuraavaan jonoon. Toinen tunti ja sitten vesiputouksille! Noei. Sitten mennään kolmanteen jonoon, jossa jonotetaan bussiin, joka vie putouksille, pääsyä. Aika hauskaa muuten, että kansallispuistossa (myös UNESCO:n maailmanperintölistalla) suhaa jatkuvasti ties kuinka monta dösää viemässä turisteja eestaas.
Ehdimme kuitenkin jonohelvetistä ajoissa hostellin kautta takaisin dösärille vartomaan Buenos Airesin bussin lähtöä. Seuraavaan postaukseen!
Matka alkoi hortoilemalla Rodoviaria Novo Riolla (AKA dösäasemalla). Tuli ehkä ensimmäistä kertaa sellainen delhihtävä olo (liikaa ihmisiä, kaikki paikat sotkussa). Infotiskillä osattiin kuitenkin kertoa, että bussi lähtee jostain plataformien 24:n ja 28:n välillä.
Bussi löytyikin sieltä suunnilta. Ei ongelmaa. Katottiin, että joku mies heittelee bägejä ruumaan. Siispä rinkat hänelle. Miekkonen kertoi selvästi portugaliksi, että lipuillemme pitää tehdä jotain. Hoksattiin kuitenkin, että olimme unohtaneet täyttää nimet lappuihin. Eli ei ongelmaa, paukimme bussiin ja Rion jäädessä taaksemme täytimme nimemme lippuihin.
Matka sujuu rattoisasti hyvän tovin. Penkit sai ihan törkeeseen takakenoon, eiku räpit korville ja takakenoon. Neljän tunnin matkanteon jälkeen bussi teki tenän. Yksi miljoonasta (3) kuskista kertoo, että stoppi on tres horas tai mas, näyttää vielä avuliaasti kellosta, että ennen ysiä ei lähdetä.
Tsillailemme. Mätöt tiskiin ja siihen tapaan. Joni ja Vesku lähtee hortoilemaan siinä puolkasin korvilla. Saavat vielä varmistuksen, että matka ei jatku ainakaan kahteen tuntiin. Melko pian tämän jälkeen aletaan kuitenkin laskea matkustajia, eiku mi amigos ja osoittelua tyhjille penkeille. Juoksen hakemaan kamui, ja onneksi he löytyvätkin pian.
Aina puolkolmeen asti yöllä, kaikki mainiosti ottamatta huomioon että teeveesetit toitottavat Leonardoa ja Roberto Carlosta (ei mahdollista vaientaa). Sitten lippujen tarkistus. Jostain syystä lipuissa on jotain häikkää. Meille selvitetään hyvinkin monisanaisesti (portugaliksi) missä vika. Muu bussillinen ymmärtää, me emme. Tulkkimme V.P. Tähkävuori tekee parhaansa, mutta harras espanja ja pari sanaa portugalia eivät vain riitä.
Kevyt paniikki iskee. Mitä vittua teemme, jos meidät heitetään dösästä tiesmissä-jumalanseläntakana-Brasilian-eteläosissa. Lipuntarkastaja kuittaa homman kuitenkin sanomalla trankiilo (elikkäs relaks), sitten kättelee meidät kaikki ja toteaa obrigado (=kiitos).
Lopullisista käsimerkeistä päättelemme, että hän tekee jotain lipuillemme. Matka jatkuu. Lievä jännitys siitä, mitä on oikein tapahtui ei pääty ennen kuin saavumme seuraavana päivänä Foziin. Ilmeisesti liput kelpasivat, missä vika? Se ei selviä ennen seuraava bussimatkaa (ensi viikolla, sama bätaika, sama bätkanava).
Hirmu hyvin bussissa ei voinut nukkua, mutta pientä torkkua kuitenkin. Kaikinpuolin matka sujui niin hyvin kuin reilu 24 tuntia bussissa voi sujua (lukuunottamatta lippusäätöä).
Itse Foz do Iguaçu osoittautuu ihan tavalliseksi 200 000 asukkaan pikkukyläksi. Ei mitään erikoista, paitsi tietty ne vesiputoukset.
Hostellille saapuminenkaan ei suju ihan sukkana. Astelemme hostellin aulaan ja lyömme varausnumeron tiskiin. Varausta ei löydy. Onneksi hostellinpitäjä on tekijämiehiä ja fiksaa meidät naapuripousadaan samaan hintaan (normisti tuplahintanen). Tappio kääntyy voitoksi. Sotasaaliimme oma suihku.
Mäiskeet kaupungilta ja sitten levyksi. Seuraavana päivänä käymme vesiputouksilla, jotka olisivatkin kuulemma Argentiinan puolelta paremmat (what ever, tällä mennään). Putoukset ovatkin makeet. Ihan 20 realin (reilu 6 euroa) sisäänpääsyn väärtit. On ne jotenkin kivemmat katsoa livenä kuin telkkarista.
Oletettu kahen tunnin in-n-out vesiputoussuhaus muuttuu kuitenkin kokopäiväretkeksi. Liekkö sunnuntai vai mikä, mutta jengiä on ihan liikaa työntekijämäärään nähden. Ekaksi varrotaan sellanen kuuskyt minuuttia, että saadaan liput kouraan. Ja eiku sisään. Ei. Liput kourassa marssitaan seuraavaan jonoon. Toinen tunti ja sitten vesiputouksille! Noei. Sitten mennään kolmanteen jonoon, jossa jonotetaan bussiin, joka vie putouksille, pääsyä. Aika hauskaa muuten, että kansallispuistossa (myös UNESCO:n maailmanperintölistalla) suhaa jatkuvasti ties kuinka monta dösää viemässä turisteja eestaas.
Ehdimme kuitenkin jonohelvetistä ajoissa hostellin kautta takaisin dösärille vartomaan Buenos Airesin bussin lähtöä. Seuraavaan postaukseen!
21. joulukuuta 2008
Rio de Janeiro
(metameta: viime merkinnän tylsä aikajärjestyksessä etenevä luettelointi vaihtuu tässä merkinnässä sekavaan aiheittaiseen tekstuaaliseen oksennukseen. huomaan kiroilevani hirmusti, sori. kirjoittettu pariin eri otteeseen, saattaa näkyä ihan törkeenä tyylin muutoksena.)
Riossa sitä ei jostain syystä tullut. Kaikki meni oikein makoisasti. Ei pelottanut, eikä ruoka ollut outoa. Lähes kotialepan kaltaisia kauppojakin löytyy. Johtuneeko sitten siitä, että lentomatka oli niin perseestä. Ehti tottua kaikennäköiseen harmitukseen.
Myös lämpötilat ovat ihanteelliset. Vaikka vain yksi päivä on ollut täysin pilvetön, niin en ole kertaakaan nähnyt alle 20 asteen lämpötilaa; en yöllä enkä päivällä. Lämpöenkat on 35 astetta, yleensä päiväsaikaan lukemat pyörivät siinä kolmenkympin molemmin puolin.
Turvallisuus mietitytti aluksi, koska Lonely Planet sun muut puhuvat että tämä olisi kovinkin vaarallinen paikka. Murhia on sellaista reilua 500 per kuukausi, ja sellaista. Älä ota mitään arvokasta mukaan rannalla, ja tollasta. Ainakaan toistaiseksi, *koputtaa puuta*, ei ole tapahtunut mitään jännittää/pelottavaa. Hetken kouraisi, kun olimme nostamassa rahaa ja parit pojat tulivat kerjäämään rahaa. Onneksi he avuliaasti nostivat molemmat paitansa helmaa (ei asetta) ja sanoivat "no problem", tai jotain. Olivat siis ihan reilusti kerjuureissulla, eivätkä voroja.
Pahimmat tapaturmat ovat allekirjoittaneelle sattuneet luonnollisesti omaa tyhmyyttään. Tosin vauriot eivät ole olleet järin merkittäviä. Kerran löin varpaani rappusissa juostessani. Toisen kerran löin otsani ollessani alter egonani, eli Agent Ninjana. Ei siitä sen enempää. Jos täällä jotain pahempaa on sattuakseen, niin auton alle on kyllä ihan ok-mahkut jäädä, tai sitten kilaribussikuski ajaa rotkoon. Todennäköisyydet ovat kuitenkin kestettävät.
Lähdimme kahdeksan turistia ja yksi matkaopas Rocinha-nimiseen favelaan. Se on kuulemma Rion vanhin ja mantereen suurin, asukkaita Espoollisen verran. Ajoimme autolla Rocinhan liepeille ja otimme erittäin -tun kuumottavat mopokyydit ylös. Näin kuulemma myös paikalliset toimivat.
Kuskillani on kypärä, minulla ei. Ajamme niin lujaa kuin ylämäkeen vain pystyy, liikennesäännöt ovat: pienempi väistää tai delaa. Mopomatka osoittautuikin favelan vaarallisimmaksi, koska paikalliset druglordit pitävät siitä huolen, että ketään ei ryöstetä. On näet niin, että jos joku ryöstetään, hän menee kertomaan kytille ja näin ollen huumekingin bisnekset häiriintyvät. Ei sillä, en kyllä menisi sinne ilman opasta.
Jos ketään ei edes ryöstetä, mistä ne kaikki raadot tulevat? Jengisodista tietty. Riossa on kolme huumejengiä (plus poliisit tietty), ja aina välillä on selviteltävä kuka myy ja missä huumeitaan. Opas kertoi, että Rocinhan viime sodasta on kaksi vuotta ja silloin kukaan ei mennyt eikä tullut favelasta ulos. Eipä olisi mukava jäädä sinne jumiin.
Paikalliset vähäosaisimmat kuitenkin asuvat tollaisilla kaupunkisota-alueilla koko elämänsä. Flipannutta.
Retkemme jatkui favelamäen huipulta, josta käppäilimme hiljakseen kapeita katuja alas ja kuuntelimme juttuja siitä, millaista elämä favelassa on.
Onneksemme juuri Rion stoppimme aikana, eräs paikallinen legenda, Zico, järjesti hyväntekeväisyysmatsin, jossa Zicon kamut Rivaldot ja Felipe Massat pelasivat Brasilian maajoukkuetähtiä vastaan.
Matsi pelattiin Maracanã-stadionilla, Etelä-Amerikan suurimmalla. Eihän se täynnä ollut, mutta olimme erään kannatusjengin katsomossa, joten tunnelmaa riitti. Niillä tyypeillä oli koko matsin ajan, ja oikeastaan jo ennen ottelua ja ottelun jälkeen, bileet pystyssä. Järjettömän kokoisia lippuja menneiden vuosien legendoista, rumpuja, tanssia. Kertaakaan ei ollut hiljaista hetkeä. Omille tyypeille hurrataan ja väärille tyypeille buuataan.
Makeeta, muttei jalkapallo ole kyllä mun juttu. Koko ottelua ei jaksanut seurata ihan tosissaan, mielummin seuras mitä katsomossa tapahtui. Tulos about 9-6. Zicon kamuille tietty.
Biitsilaiffin kuuleinta drinksua on tietty coco, eli kookos. Alta euron saat kookoksen ja pillin. Juotava ei ole kookosmaisesti pahaa, vaan oikeastaan ihan jees. Tyylipinnat lähtevät myös nousuun!
Alkoholiosastolta... Pari iltaa on mennyt kevyissä punaviinihuuruissa. Ei maksa paljoa, maistuu lämpimänä, on täällä päin hyvää, muutamia punkun hyviä ominaisuuksia luetellakseni. Myös pari paikallista binimerkkiä on testattu, ei ole ainakaan muhun mitään mieltskiä vaikutusta tehnyt. Brahma, SKOL, Antarctica, taitavat vielä olla pilsnereitä kaikki. Kukko Pils jyrää ne kyl.
Jotain saatto unohtua, eli tekstiä mahdollisesti ilmestyy lisää.
Kulttuurishokki
Lähes joka matkan alkuun on iskenyt eräänlainen vitutus, sanotaan vaikka kulttuurishokki. Miten täällä on näin järjettömästi jengiä? Mistä täältä saa syötäväksi kelpaavaa ruokaa? Ja yleinen: Mitä vittua? Haluan kotiin nyt.Riossa sitä ei jostain syystä tullut. Kaikki meni oikein makoisasti. Ei pelottanut, eikä ruoka ollut outoa. Lähes kotialepan kaltaisia kauppojakin löytyy. Johtuneeko sitten siitä, että lentomatka oli niin perseestä. Ehti tottua kaikennäköiseen harmitukseen.
Ihan vaan ajatuksia mestoilta
Copacabana, tunnettu biitsistään, mutta on ihan oma kaupunginosansa, on meidän kotikulmamme. Rannalle kävelee kymmenen minsaa, ja muutenkin kaikki oleellinen on hollilla.Myös lämpötilat ovat ihanteelliset. Vaikka vain yksi päivä on ollut täysin pilvetön, niin en ole kertaakaan nähnyt alle 20 asteen lämpötilaa; en yöllä enkä päivällä. Lämpöenkat on 35 astetta, yleensä päiväsaikaan lukemat pyörivät siinä kolmenkympin molemmin puolin.
Turvallisuus mietitytti aluksi, koska Lonely Planet sun muut puhuvat että tämä olisi kovinkin vaarallinen paikka. Murhia on sellaista reilua 500 per kuukausi, ja sellaista. Älä ota mitään arvokasta mukaan rannalla, ja tollasta. Ainakaan toistaiseksi, *koputtaa puuta*, ei ole tapahtunut mitään jännittää/pelottavaa. Hetken kouraisi, kun olimme nostamassa rahaa ja parit pojat tulivat kerjäämään rahaa. Onneksi he avuliaasti nostivat molemmat paitansa helmaa (ei asetta) ja sanoivat "no problem", tai jotain. Olivat siis ihan reilusti kerjuureissulla, eivätkä voroja.
Pahimmat tapaturmat ovat allekirjoittaneelle sattuneet luonnollisesti omaa tyhmyyttään. Tosin vauriot eivät ole olleet järin merkittäviä. Kerran löin varpaani rappusissa juostessani. Toisen kerran löin otsani ollessani alter egonani, eli Agent Ninjana. Ei siitä sen enempää. Jos täällä jotain pahempaa on sattuakseen, niin auton alle on kyllä ihan ok-mahkut jäädä, tai sitten kilaribussikuski ajaa rotkoon. Todennäköisyydet ovat kuitenkin kestettävät.
Favela
Paikallisia slummeja, ghettoja, whatever, kutsutaan faveloiksi. Ne on ne kulmat, joilla ne reilut 500 murhaa tapahtuu ja muutenkin kaikki on päin vittua. Onhan noin käsittämätön paikka nähtävä. Halusimme kuitenkin pitää henki- ja muut kultamme, joten buukkasimme Favela Tourin hostelliltamme, hintaa n. 20 euroa.Lähdimme kahdeksan turistia ja yksi matkaopas Rocinha-nimiseen favelaan. Se on kuulemma Rion vanhin ja mantereen suurin, asukkaita Espoollisen verran. Ajoimme autolla Rocinhan liepeille ja otimme erittäin -tun kuumottavat mopokyydit ylös. Näin kuulemma myös paikalliset toimivat.
Kuskillani on kypärä, minulla ei. Ajamme niin lujaa kuin ylämäkeen vain pystyy, liikennesäännöt ovat: pienempi väistää tai delaa. Mopomatka osoittautuikin favelan vaarallisimmaksi, koska paikalliset druglordit pitävät siitä huolen, että ketään ei ryöstetä. On näet niin, että jos joku ryöstetään, hän menee kertomaan kytille ja näin ollen huumekingin bisnekset häiriintyvät. Ei sillä, en kyllä menisi sinne ilman opasta.
Jos ketään ei edes ryöstetä, mistä ne kaikki raadot tulevat? Jengisodista tietty. Riossa on kolme huumejengiä (plus poliisit tietty), ja aina välillä on selviteltävä kuka myy ja missä huumeitaan. Opas kertoi, että Rocinhan viime sodasta on kaksi vuotta ja silloin kukaan ei mennyt eikä tullut favelasta ulos. Eipä olisi mukava jäädä sinne jumiin.
Paikalliset vähäosaisimmat kuitenkin asuvat tollaisilla kaupunkisota-alueilla koko elämänsä. Flipannutta.
Retkemme jatkui favelamäen huipulta, josta käppäilimme hiljakseen kapeita katuja alas ja kuuntelimme juttuja siitä, millaista elämä favelassa on.
Jalkapallo
Olen Brasiliassa. Menenkö katsomaan futista vai en? Melko tyhmä kysymys. Harmi vain, että eihän kukaan kesällä pelaa futista. Kausi ei ole siis käynnissä, joten oikeaa matsia ei pääse näkemään.Onneksemme juuri Rion stoppimme aikana, eräs paikallinen legenda, Zico, järjesti hyväntekeväisyysmatsin, jossa Zicon kamut Rivaldot ja Felipe Massat pelasivat Brasilian maajoukkuetähtiä vastaan.
Matsi pelattiin Maracanã-stadionilla, Etelä-Amerikan suurimmalla. Eihän se täynnä ollut, mutta olimme erään kannatusjengin katsomossa, joten tunnelmaa riitti. Niillä tyypeillä oli koko matsin ajan, ja oikeastaan jo ennen ottelua ja ottelun jälkeen, bileet pystyssä. Järjettömän kokoisia lippuja menneiden vuosien legendoista, rumpuja, tanssia. Kertaakaan ei ollut hiljaista hetkeä. Omille tyypeille hurrataan ja väärille tyypeille buuataan.
Makeeta, muttei jalkapallo ole kyllä mun juttu. Koko ottelua ei jaksanut seurata ihan tosissaan, mielummin seuras mitä katsomossa tapahtui. Tulos about 9-6. Zicon kamuille tietty.
Juomapuoli
Vanhana kokisnarkkari uuden maan uudet limut on jännä paikka. Aika nörtiltähän se kuulostaa, mutta f' it. Täältä saa guarana juomia. Mieltskiä. Lähes kokiksen veroista elcmäneliksiiriä. Parhaan guaranajuoman paikasta taistelevat Guarana Antarctica ja kokiskompanyn Kuat.Biitsilaiffin kuuleinta drinksua on tietty coco, eli kookos. Alta euron saat kookoksen ja pillin. Juotava ei ole kookosmaisesti pahaa, vaan oikeastaan ihan jees. Tyylipinnat lähtevät myös nousuun!
Alkoholiosastolta... Pari iltaa on mennyt kevyissä punaviinihuuruissa. Ei maksa paljoa, maistuu lämpimänä, on täällä päin hyvää, muutamia punkun hyviä ominaisuuksia luetellakseni. Myös pari paikallista binimerkkiä on testattu, ei ole ainakaan muhun mitään mieltskiä vaikutusta tehnyt. Brahma, SKOL, Antarctica, taitavat vielä olla pilsnereitä kaikki. Kukko Pils jyrää ne kyl.
Jessepatsas, eli Cristo Redentor
Tästä ei ole sen kummempaa sanottavaa kuin, että kannattaa käydä. Saa parit erinomaiset turistipönötysfotot, mutta erityinen syy on maisemat. Veskun sanoin, ehkä makeimmat maisemat ikinä. Rio on ihan törkeen makee kaupunki, on vuorta(!), kumpua, vehreyttä, biitsiä ja övereitä kerrostaloja. Me likes.Jotain saatto unohtua, eli tekstiä mahdollisesti ilmestyy lisää.
18. joulukuuta 2008
Menomatka
Helsinki, 15.12.2008. Ilma on loskaisen vittumainen, mutta ei haittaa. Illalla on nimittäin paikka varattuna lennolle Lontooseen. Ensimmäinen askel kohti Copacabanan unelmahietikkoa ja loputonta Piña Coladojen virtaa.
Helsinki-Vantaalla tulee ensi kertaa sellainen fiilis, että tietää lähtevänsä matkalle. Taxfreestä puoli kiloa Panttereita mukaan, ettei verestä lopahda sokeri. Laukussa on muutenkin pientä evästä, sillä Rio De Janeirossa on määrä olla vasta keskiviikkoiltana. Eli matkaa olisi 52 tuntia ja nukkua on tarkoitus lentokoneissa ja -kentillä. Herkkua!
Lento Lontoon Gatwickille sujuu niin hyvin kuin EasyJetillä voi sujua. Pari silmäystä unta ja vain kevyttä tylsistymistä. Hei, eihä kokonaan oransseihin sonnustautuva lentoyhtiö voi olla kokonaan paha.
Gatwickillä alkaa vähitellen valottua suunnitelman mielipuolisuus. Lennon lähtöön on 20 tuntia ja vaihtoehdot on nukkua melko rauhallisessa, mutta aivan järjettömän kylmässä tilassa tai ruuhkaisessa vain kevyesti kylmässä paikassa. Ensin kokeillaan perkeleen kylmää. Herrat makuupusseihin ja unta palloon! Tunti pari vierähtääkin ihan mukavasti untenmailla, mutta sitten kylmyys vie voiton. Pitää siirtyä yksi kerros ylöspäin pikkasen lämpimämpään.
Nukkuminen onnistuu, silloin kuin onnistuu, 10 minuutin pätkissä, koska tasaisen varma "This is a important security announcement..." tuo iloisen uinujan vilakkaan ja tympeään lentokentän arkeen. Gatwickin hyviä puolia on melko edullinen ruoka. Mark's &ä Spencer's myy parilla punnalla luonassettejä ja Bootsista irtoaa mustaa kultaa, Coca-Colaa, järjet~ömään 75 pencen hintaan. Huomattavan huokeaa tilanteen huomioonottaen.
20 tuntia loppuukin kuin loppuukin joskus, joskin ajantaju ja aika paljon muutakin aivotoimintaa alkaa kadota unenpuutteeseen. Gatwickiltä otetaan Iberian lento Barcelonaan, joka osoittautuu menomatkan parhaaksi kentäksi. "Hyvät" mahdollisuudet torkkumiseen, eikä hintatasokaan muodosta turhaa ongelmaa. Ongelmia syntyy lähinnä yhteisen kielen puutteesta. En ole ikinä tilannut ihan tavallista mustaa kahvia yhtä kauan. Ainakaan saadaksi lopulta jonkun hämärän triplaespresson pahvimukissa, ei siinä tarpeeksi azugaria mukaan, niin kyllä maistuu.
Barcelonan stoppi oli myös menomatkan lyhin, naurettavat 3h. Sieltä pyyhkäisimme edelleen Iberian lennolla Madridiin. Lentoaika 1h 10min. Lennolla tulee selväksi unenpuute. Aerobussimme ei ole edes vielä ilmassa kun kolmikko vetelee jo sikeitä. Iberia vaikuttaa vielä ihan OK lentoyhtiöltä.
Madridiin saavutaan kovin odotuksin. 12 tuntia aikaa ja olemme vain vaihtamassa jatkolennolle. Tämähän tarkoittaa, että pääsemme lentokentän paremmalle puolelle, turvatarkastuksen taakse. Barajas pettää odotuksemme. Ensimmäinen tunti menee siihen, että etsimme aukiolevaa kahvilaa, tai please ihan mitä vaan josta saisi ruokaa. Epätoivon vallassa löydämme lopulta lentokentän ainoan kahvilan, joka palvelee yöaikaan.
Viiden euron pahan kolmioleivän ja kolmen euron kokiksen jälkeen on aika etsiä sopivia penkkejä torkkumiseen -- nukkumisesta on turha puhua, kun unta tulee maksimissaan tuntia puoltatoista kerrallaan. Madridissa tällaisia penkkejä ei yksinkertaisesti ole. Vaihtoehdot on kylmä feikkimarmori lattia tai istuma-asennossa uinuminen. Kokeilen molempia, ja voin kertoa, ettei kumpikaan ole mukavaa. Joni tosin löytää yön hiljaisina tunteina horroksessa kierrellessään lentokentän ainoan pehmeän penkin eräästä kahvilasta.
Kahentoista aikoihin kun lentomme pitäisi lähteä, tulee ilmoitus moottori on vaihdettava, lento myöhästyy kaksi tuntia. Mitäpä tuosta, tuumamme, matkalla on oltu kuitenkin jo tässä vaiheessa noin 40 tuntia käytännössä ilman unta tai kunnollista ruokaa.
Kahden jälkeen pääsemme vihdoin lentokoneeseen. Ihmisten pakkaaminen omille paikoilleen kestää niin kauan, että ehdin nukahtaa ennen kuin koneesta on edes ovia suljettu. Uneni loppuvat siihen, että Vesa tön~isee ja kysyy "Et usko mitä äsken ilmoitettiin". Enkä uskokkaan, meidän on kuulemma poistuttava koneesta. Kuulemma ei ole tarpeeksi työntekijöitä, tai jotain. Tietoa on melko vaikea saada, koska englanninkielisiä kuulutuksia ei joko ole tai niistä ei saa selvää.
Alkaa matkan epätodellinen vaihe. Ihmiset eivät suostu poistumaan lentokoneesta. Pieni muotoinen matkustajakapina! Meidät juksataan ulos lupaamalla, että terminaalista saa ruokaa. Viimeiset hakee poliisi. Seuraavat pari tuntia on pelkkää hässäkkää, koska väki on ymmärrettävsti vihaista. Joka kerta kun joku työntekijöistä yrittää ilmoittaa jotain englanniksi, hän saa kuorossa "español!"-huutoja. Ongin joltain toiselta ulkomaalaiselta tiedon, että Iberia on mahdollisesti konkurssissa, mitä hän henkilökohtaisesti toivookin yhtiön vittumaisuuden takia. Yksikään Iberian ulkomaanlento ei lähde sinä päivänä vaan on peruttu, mikä on omiaan kielimään rahapulasta.
Lopulta meidät ohjataan bussiin, joka vie meidät hotelliin. Emmehän me sitä alkuun tienneet, seurasimme vain väkijoukkoa ja toivoimme pääsevämme nukkumaan. Bussi vie kuin viekin meidät kolmen tähden hotelliin. Suoraan buffet-pöytään. Ruuan jälkeen saamme respasta huoneen meille kolmelle. Kaikkiin tiedusteluihin tapahtumista vastataan "Teille soitetaan sitten kun tiedämme jotain".
Uni hotellisängyssä maittaa kyllä. Pää suoraan tyynyyn. Uni loppuu kuitenkin lyhyeen. Noin neljän tunnin lokoisten torkkujen jälkeen respasta soitetaan. Lento lähtee vielä samana yönä. Bussi tulee hakemaan meidät parin tunnin päästä.
Saavumme Madridin lentokentälle uudelleen kahden aikoihin yöllä. Toiveena oli, että hommat olisi hoidettu niin, että pääsisimme kävelemään suoraan koneeseen. Haha. Taululla lukee, että lento lähtee puoli neljä. Odotamme pari tuntia, yhtäkään Iberian työntekijää ei näy. Mitään uutta tietoa ei ole saatavilla, on pakko vain odottaa. Lopulta neljältä tiskille saapuu Iberian hemmoja, jotka päästävät meidät koneeseen.
Lento lähtee vaivaiset 16 tuntia myöhässä. Mitäpä siinä, olemme tyytyväisiä, että yleensä pääsimme matkaan. Pariin kertaan iski epätoivo. Ehkä joutuisimme viettämään viisi viikkoamme Espanjassa. Ei paha, mutta ei kyllä ihan mikään Etelä-Amerikankaan matka.
Reilun kymmenen tunnin lento ei lopuksi tuntunut juuri missään. Unta riitti ja muutenin olimme tottuneet jo aikaa sitten odottelemaan rauhassa. Jännittämisen eivät loppuneet siihen, että saimme jalkamme Brasilian maaperälle. Olisikohan meidän matkatavaramme selvinneet kolmesta lennosta Iberialla ja niiden lisäksi kahdesta ylimääräisestä lentokoneen vaihdosta Madridissa. Hihna rullaa ja rullaa, yhä useampi matkustaja (joista useimmat tunnistimme jo naamasta) poistuu matkatavaroineen. Ei helvetti.
Saimme kuitenkin rinkkamme ilman ongelmia, vain reilun odotuksen kera. Seuraava jännitys koskisi hostellia. Olisikohan varauksemme peruuntunut? Entä mitä kuuluu tilaamallemme lentokenttäkuljetukselle? Kuski oli kuitenkin saanut tiedon hotellilta lähettämästä sähköpostista ja oli tullut melko oikeaan aikaan odottelemaan meitä kentälle.
Lopultakin, kaikki matkatavarat kasassa, katto pään päällä ja lämpömittarissa hellelukemat. Kyllä!
(metameta: vähän tylsää kirjoittaa näin pitkästi. ei ehdi funtsia kaikkia juttuja, tahi tarkistaa. myös: sori maapallo, hiilidioksipäästöjä taisi syntyä matkalla melko läjä)
Helsinki-Vantaalla tulee ensi kertaa sellainen fiilis, että tietää lähtevänsä matkalle. Taxfreestä puoli kiloa Panttereita mukaan, ettei verestä lopahda sokeri. Laukussa on muutenkin pientä evästä, sillä Rio De Janeirossa on määrä olla vasta keskiviikkoiltana. Eli matkaa olisi 52 tuntia ja nukkua on tarkoitus lentokoneissa ja -kentillä. Herkkua!
Lento Lontoon Gatwickille sujuu niin hyvin kuin EasyJetillä voi sujua. Pari silmäystä unta ja vain kevyttä tylsistymistä. Hei, eihä kokonaan oransseihin sonnustautuva lentoyhtiö voi olla kokonaan paha.
Gatwickillä alkaa vähitellen valottua suunnitelman mielipuolisuus. Lennon lähtöön on 20 tuntia ja vaihtoehdot on nukkua melko rauhallisessa, mutta aivan järjettömän kylmässä tilassa tai ruuhkaisessa vain kevyesti kylmässä paikassa. Ensin kokeillaan perkeleen kylmää. Herrat makuupusseihin ja unta palloon! Tunti pari vierähtääkin ihan mukavasti untenmailla, mutta sitten kylmyys vie voiton. Pitää siirtyä yksi kerros ylöspäin pikkasen lämpimämpään.
Nukkuminen onnistuu, silloin kuin onnistuu, 10 minuutin pätkissä, koska tasaisen varma "This is a important security announcement..." tuo iloisen uinujan vilakkaan ja tympeään lentokentän arkeen. Gatwickin hyviä puolia on melko edullinen ruoka. Mark's &ä Spencer's myy parilla punnalla luonassettejä ja Bootsista irtoaa mustaa kultaa, Coca-Colaa, järjet~ömään 75 pencen hintaan. Huomattavan huokeaa tilanteen huomioonottaen.
20 tuntia loppuukin kuin loppuukin joskus, joskin ajantaju ja aika paljon muutakin aivotoimintaa alkaa kadota unenpuutteeseen. Gatwickiltä otetaan Iberian lento Barcelonaan, joka osoittautuu menomatkan parhaaksi kentäksi. "Hyvät" mahdollisuudet torkkumiseen, eikä hintatasokaan muodosta turhaa ongelmaa. Ongelmia syntyy lähinnä yhteisen kielen puutteesta. En ole ikinä tilannut ihan tavallista mustaa kahvia yhtä kauan. Ainakaan saadaksi lopulta jonkun hämärän triplaespresson pahvimukissa, ei siinä tarpeeksi azugaria mukaan, niin kyllä maistuu.
Barcelonan stoppi oli myös menomatkan lyhin, naurettavat 3h. Sieltä pyyhkäisimme edelleen Iberian lennolla Madridiin. Lentoaika 1h 10min. Lennolla tulee selväksi unenpuute. Aerobussimme ei ole edes vielä ilmassa kun kolmikko vetelee jo sikeitä. Iberia vaikuttaa vielä ihan OK lentoyhtiöltä.
Madridiin saavutaan kovin odotuksin. 12 tuntia aikaa ja olemme vain vaihtamassa jatkolennolle. Tämähän tarkoittaa, että pääsemme lentokentän paremmalle puolelle, turvatarkastuksen taakse. Barajas pettää odotuksemme. Ensimmäinen tunti menee siihen, että etsimme aukiolevaa kahvilaa, tai please ihan mitä vaan josta saisi ruokaa. Epätoivon vallassa löydämme lopulta lentokentän ainoan kahvilan, joka palvelee yöaikaan.
Viiden euron pahan kolmioleivän ja kolmen euron kokiksen jälkeen on aika etsiä sopivia penkkejä torkkumiseen -- nukkumisesta on turha puhua, kun unta tulee maksimissaan tuntia puoltatoista kerrallaan. Madridissa tällaisia penkkejä ei yksinkertaisesti ole. Vaihtoehdot on kylmä feikkimarmori lattia tai istuma-asennossa uinuminen. Kokeilen molempia, ja voin kertoa, ettei kumpikaan ole mukavaa. Joni tosin löytää yön hiljaisina tunteina horroksessa kierrellessään lentokentän ainoan pehmeän penkin eräästä kahvilasta.
Kahentoista aikoihin kun lentomme pitäisi lähteä, tulee ilmoitus moottori on vaihdettava, lento myöhästyy kaksi tuntia. Mitäpä tuosta, tuumamme, matkalla on oltu kuitenkin jo tässä vaiheessa noin 40 tuntia käytännössä ilman unta tai kunnollista ruokaa.
Kahden jälkeen pääsemme vihdoin lentokoneeseen. Ihmisten pakkaaminen omille paikoilleen kestää niin kauan, että ehdin nukahtaa ennen kuin koneesta on edes ovia suljettu. Uneni loppuvat siihen, että Vesa tön~isee ja kysyy "Et usko mitä äsken ilmoitettiin". Enkä uskokkaan, meidän on kuulemma poistuttava koneesta. Kuulemma ei ole tarpeeksi työntekijöitä, tai jotain. Tietoa on melko vaikea saada, koska englanninkielisiä kuulutuksia ei joko ole tai niistä ei saa selvää.
Alkaa matkan epätodellinen vaihe. Ihmiset eivät suostu poistumaan lentokoneesta. Pieni muotoinen matkustajakapina! Meidät juksataan ulos lupaamalla, että terminaalista saa ruokaa. Viimeiset hakee poliisi. Seuraavat pari tuntia on pelkkää hässäkkää, koska väki on ymmärrettävsti vihaista. Joka kerta kun joku työntekijöistä yrittää ilmoittaa jotain englanniksi, hän saa kuorossa "español!"-huutoja. Ongin joltain toiselta ulkomaalaiselta tiedon, että Iberia on mahdollisesti konkurssissa, mitä hän henkilökohtaisesti toivookin yhtiön vittumaisuuden takia. Yksikään Iberian ulkomaanlento ei lähde sinä päivänä vaan on peruttu, mikä on omiaan kielimään rahapulasta.
Lopulta meidät ohjataan bussiin, joka vie meidät hotelliin. Emmehän me sitä alkuun tienneet, seurasimme vain väkijoukkoa ja toivoimme pääsevämme nukkumaan. Bussi vie kuin viekin meidät kolmen tähden hotelliin. Suoraan buffet-pöytään. Ruuan jälkeen saamme respasta huoneen meille kolmelle. Kaikkiin tiedusteluihin tapahtumista vastataan "Teille soitetaan sitten kun tiedämme jotain".
Uni hotellisängyssä maittaa kyllä. Pää suoraan tyynyyn. Uni loppuu kuitenkin lyhyeen. Noin neljän tunnin lokoisten torkkujen jälkeen respasta soitetaan. Lento lähtee vielä samana yönä. Bussi tulee hakemaan meidät parin tunnin päästä.
Saavumme Madridin lentokentälle uudelleen kahden aikoihin yöllä. Toiveena oli, että hommat olisi hoidettu niin, että pääsisimme kävelemään suoraan koneeseen. Haha. Taululla lukee, että lento lähtee puoli neljä. Odotamme pari tuntia, yhtäkään Iberian työntekijää ei näy. Mitään uutta tietoa ei ole saatavilla, on pakko vain odottaa. Lopulta neljältä tiskille saapuu Iberian hemmoja, jotka päästävät meidät koneeseen.
Lento lähtee vaivaiset 16 tuntia myöhässä. Mitäpä siinä, olemme tyytyväisiä, että yleensä pääsimme matkaan. Pariin kertaan iski epätoivo. Ehkä joutuisimme viettämään viisi viikkoamme Espanjassa. Ei paha, mutta ei kyllä ihan mikään Etelä-Amerikankaan matka.
Reilun kymmenen tunnin lento ei lopuksi tuntunut juuri missään. Unta riitti ja muutenin olimme tottuneet jo aikaa sitten odottelemaan rauhassa. Jännittämisen eivät loppuneet siihen, että saimme jalkamme Brasilian maaperälle. Olisikohan meidän matkatavaramme selvinneet kolmesta lennosta Iberialla ja niiden lisäksi kahdesta ylimääräisestä lentokoneen vaihdosta Madridissa. Hihna rullaa ja rullaa, yhä useampi matkustaja (joista useimmat tunnistimme jo naamasta) poistuu matkatavaroineen. Ei helvetti.
Saimme kuitenkin rinkkamme ilman ongelmia, vain reilun odotuksen kera. Seuraava jännitys koskisi hostellia. Olisikohan varauksemme peruuntunut? Entä mitä kuuluu tilaamallemme lentokenttäkuljetukselle? Kuski oli kuitenkin saanut tiedon hotellilta lähettämästä sähköpostista ja oli tullut melko oikeaan aikaan odottelemaan meitä kentälle.
Lopultakin, kaikki matkatavarat kasassa, katto pään päällä ja lämpömittarissa hellelukemat. Kyllä!
(metameta: vähän tylsää kirjoittaa näin pitkästi. ei ehdi funtsia kaikkia juttuja, tahi tarkistaa. myös: sori maapallo, hiilidioksipäästöjä taisi syntyä matkalla melko läjä)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
